Hyrskyjen joulukirje

img_6409bw

Oi joulu, joulu kultainen. Olethan tänä vuonna ihana, kultainen, täynnä rauhaa ja iloa, hyvää oloa ja syvään hengittämistä. Annathan meidän monesti muistaa joulupäiviä viettäessämme, että Immanuel, Herra meidän kanssamme, on todellisuutta yhä tänään.

Jos voisimme, kävisimme jokaisen teistä kanssa jouluteetä juomassa ja kyselisimme, miten syksynne on mennyt, mitä iloja ja suruja siihen on kuulunut. Meistä olisi ihana saada kuulla ja elää tätä elämää yhdessä. Meidän syksymme on ollut monilta osin pitkä ja raskas. Laivakuukauden jälkeen päämme ja sydämemme pursuili ajatuksia ja tuntemuksia, joita emme oikein itsekään osanneet täysin pukea sanoiksi. Tunsimme, että kuukausi Logos Hopella ja Afrikassa oli jättänyt syvän jäljen sydämeemme, mutta emme oikein ymmärtäneet, että mitä kaikkea tämä kokemus vielä synnyttäisi tulevaisuudessa.

Suurelta osin emme vieläkään tiedä. Tulevaisuus on ja pysyy avoinna, mutta onpahan ainakin olemassa, haha. Sen verran olemme kuitenkin ymmärrämme, että tiedostamme elämän olevan pitkä matka. Jos haluaa jotain pysyvää, ja voisiko sanoa merkityksellistä, rakentaa, työtä täytyy tehdä pitkään ja kärsivällisesti. Tuumimme, että nykyään lähetystyö ei toimi siten, että lähdetään ulkomaille 40 vuodeksi ja käydään vain silloin tällöin kotimaassa kääntymässä. Tänä päivänä työvuodet jäävät helposti lyhyemmiksi ja täytyy olla valmiudet elää myös kotimaassa.

Tämän takia koimme syksyn alussa, että nyt on aika panostaa opintoihin ja alkaa saattaa niitä loppuun. Miettiessämme ja odottaessamme Jumalan seuraavaa siirtoa suunnitelmassaan, meillä olisi aikaa suorittaa opintojamme. Monelta osin olemme myös kokeneet, että juuri tämä on Jumalan tarkoittama seuraava vaihe meille. Elää arkea, edistää opintoja ja kaiken keskellä jatkuvasti muistaa, että koko todellisuus ei ole vain se mitä näemme, sillä Immanuel, Herra meidän kanssamme, on yhtä tänään totta.

Syyskuussa palasimme siis Raumalle ja Joonas jatkoi opettajanopintojansa. Minun paluuni sinne oli vain puolittainen, sillä minä aloin viettää puolet viikosta Helsingissä saadakseni kemian maisterinopintojani tehtyä. Joonaksen viikot täyttyivät opinnoista, salibandyjengin valmentamisesta ja uskovien opiskelijoiden Ekklesia-illoista.Minä puolestani reissasin edestakaisin Rauma-Helsinki väliä ja koin, että elämä on kaikkialla ja ei missään.

Lokakuun lopulla koimme yllätyksen, kun Helsingin Yliopisto pyysi minua töihin tutkimusavustajaksi. Tämä oli minulle suuri kunnia ja merkittävä seikka siltäkin kannalta, että se oli minulle ensimmäinen oman alan työllistyminen. Ainoa haittapuoli työn vastaanottamisessa oli se, että se merkitsi yhä enemmän Helsinki-päiviä minulle. Mutta tällaiselle tarjoukselle ei sanota ei, joten loppusyksystä vietin Raumalla enää pitkiä viikonloppuja. Kahden kaupungin elämä alkoi olla minulle yhä rasittavampaa, sillä Helsingissä ei varsinaisesti ollut kotia (vaikka sainkin Joonaksen vanhempien luona olla kuin kotonani) ja Rauman-kodissa ehdin vain käydä kääntymässä.

Marraskuussa Joonas alkoi puhua, että tämä tilanne ei nyt näytä sinulle Lydia ihan hyvältä. Olet aivan liian väsynyt. Mitä jos vaihdettaisiin asunto Raumalta pienempään ja otettaisiin opiskelija-asunto Helsingistä. Minulla meni jonkin aikaa myöntää, että voimavarani olivat oikeasti loppu. Tuntui kuin olisin pettänyt Rauma-elämämme ja Joonaksen, kun en enää meinannut jaksaa nykyistä elämäntilannettamme. Mutta niinpä vain Joonas marssi marraskuun viimeisellä viikolla Rauman kaupungin isännöintitoimistoon kysymään yksiötä ja sai vastaukseksi, että heti joulukuun alusta olisi vapaana! Joonas soitti sitten minulle ja sanoi, että tässä on nyt vain yksi ehto, hänen pitää olla Raumalla kirjoilla, joten selvitäpäs, miten voimme enää hakea opiskelija-asuntoa Helsingistä. Soitin HOASille, ei vastausta. Soitin Helsingin Yliopiston Hämäläis osakunnalle ja selitin tilannetta. He sanoivat, että tammikuun alusta olisi kaksio vapaana, haluatteko? Olimme Joonaksen kanssa aivan mykistyneitä. Tunnin sisään kaksi asuntoa ja aivan todella halvalla. Asuntokulumme nousivat vain vajaa 100 euroa. Koin, että Jumala oli sittenkin nähnyt tuskani ja auttoi, vaikka minä en ollut aivan rohjennut pyytääkään.

Monella tapaa tämä syksy on tuntunut meille välivaiheelta. Välivaiheelta, koska olemme joutuneet olemaan erillään toisistamme. Välivaiheelta, koska meidän täytyy saada opinnot suoritettua ennen kuin olemme vapaita lähtemään vaikka maan ääriin tai pysymään ihan Helsingissä. Välivaiheessa on haasteena se, että koittaa helposti saada päiviä ja viikkoja vain kulumaan ilman, että ymmärtää myös tämän vaiheen sisältävän tärkeitä oppitunteja ja kokemuksia. Myös nämä viikot ja kuukaudet muokkaavat meitä ihmisinä. Niinpä olemme koittaneet nähdä myös tämän vaiheen tärkeyttä ja olla elämättä sitten kun elämää. Sitten kun olemme taas koko ajan yhdessä. Sitten kun opinnot on ohi. Koska tässä ja nyt meidän elämämme ei ole omamme. Tässä ja nyt elämämme tarkoitus on tuottaa kunniaa Jumalalle.

Haluamme toivottaa sinulle mitä ihaninta joulua ja siunattua uutta vuotta 2017! Kiitos siitä, että kuljit kanssamme ison osan vuotta 2016 ja teit vuodestamme seikkailunmakuisen.

Lydia ja Joonas

 

 

Kunhan tehdään vai tehdäänkö hyvin?

Nyt on vierähtänyt jo muutama viiko paluusta. Elämä on alkanut palatua normaaleille raiteilleen ja enää laiva ei pyöri aktiivisesti ajatuksissa. Ehkä koulukiireet ovat vaikuttaneet asiaan. Muistan kyllä, että heti paluun jälkeen oli vaikea ajatella mitään muuta kuin laivaa. Puhuimme laivasta ja mietimme sitä Lydian kanssa melkein jatkuvasti. Ehkä nyt on hyvä hetki palata taas ajatuksissa laivaan, kun on saanut otettua siihen vähän etäisyyttä. Heti laivalta tullessa ja laivalla ollessa oli sellainen olo, että tuntuisi vähän oudolta, jos ei enää koskaan palaisi laivalle. Nyt sitä ei enää ole aivan niin varma mahdollisesta paluusta.

Tavallaan laivalla oleminen oli älyttömän helppoa, vaikka englanti tuottikin minulle vaikeuksia. Laivaelämässä arki pyörii varsin samalla tavalla koko ajan ja viikot muistuttavat helposti toisiaan. Aika tuntuu lentävän siellä kuin siivillä. Kuukausi meni uskomattoman nopeasti. Kuitenkin siinäkin ajassa ehti tottua laivan viikkorytmiin ja huomata sen toistavan hyvin pitkälti samaa. Laivalla eläminen oli tietyssä mielessä minusta varsin huoletonta. Saat siellä majoituksen, ruuan ja teet työtä viitenä päivänä viikossa. Kerran viikossa on C-day ja yksi vapaapäivä. Tavallaan hyvin itseään toistavaa, mutta tavallaan hyvin helppoa. Vapaa-ajalla ei tarvitse murehtia töistä ja miten vapaa-aikasi käytät, se on sinusta itsestäsi kiinni. Uskon kuitenkin, että se miten käytät vapaa-aikasi laivalla, vaikuttaa hyvin paljon kokemukseesi laivasta. Tavallaan olisi helppo tehdä vain työpäivä ja vetäytyä omiin oloihin hyttiin, mutta silloin jäisi iso osa laivan parhaasta osasta kokematta. Vapaa-ajalle pitäisi keksiä jotain mielekästä tekemistä, muuten varmasti pidemmän päälle pitkästyisi.

2016-08-20-14-59-02-2
Carpenter’s workshop

Itse työskentelin laivalla huototiimissä nimikkeellä carpenter. Laivakirvesmies on varmaan parhaiten vastaava termi suomessa. Työhöni kuului erilaisten asioiden korjailu laivan sisäpuolella poislukien konepuolen ja sähkömiesten hommat. Minun suurin panokseni laivan hyväksi oli siis auttaa pitämään laivan sisätiloja kunnossa. Pidin työstäni ja tavallaan oli hienoa, kun sai olla tekemässä työtä laivan eteen, jotta se pystyy tekemään työtään maailmalla. Kai laivallakin oltiin tyytyväisiä panokseeni, koska kuulemma minulle löytyy aina töitä huoltotiimistä, jos haluan tulla pidemmäksi aikaa tai uudestaan projektityöntekijäksi.

2016-08-24-10-10-09-2
Lähes kaikki yleisten suihkujen ovenkarmit olivat korjauksen tarpeessa. Tämäkin oli listan alta puhkiruostunut.

Kuukausi laivalla oli yksi elämäni mieleenpainuvimmista kokemuksista. Oli mahtavaa olla osa isoa yhteisöä, joka teki töitä saman tavoitteen eteen. Oli hienoa nähdä erilaisia ihmisiä vapaaehtoisesti tekemässä töitä laivan eteen. Erityisesti arvostin ammattimiehiä, jotka olivat jättäneet oman työnsä ja tulleet laivalle palvelemaan omalla ammattitaidollaan laivaa. Tämä kuitenkin sai minut pohtimaan työmme merkitystä. Meitä oli yli 300 henkeä tekemässä tätä työtä ja ihmiset ympäri maailmaa lahjoituksillaan mahdollistivat meidän siellä olon ja laivan seilaamisen. Mikä on tällaisen laivan merkitys? Miksi me työskentelemme siellä? Onko kaikki tähän työhön käytetyt rahat ja ihmisten antama työpanos huono sijoitus? Joku voi olla sitä mieltä, ettei Herran työhön käytettyä aikaa ja rahaa saa arvioida, mutta itse en ole ihan samaa mieltä. Itse ainakin koin tavallaan vastuuta siitä, mitä olin laivalla tekemässä, koska ihmiset ovat tukeneet minun laivalle lähtemistäni niin paljon.

Mitä laiva sitten oikein tekee? Edellisessä postauksessa Lydia kertoi siitä, miten paikalliset vierailijat mahdollisesti kokevat laivan ja mitä laivalla on heille tarjota. Rehellisesti, näin eurooppalaisena on joskus vaikea käsittää, miten merkittävänä laivan kirjakauppa voi näyttäytyä esimerkiksi afrikkalaisille. Monet heistä kävivät monta kertaa laivalla, heillä ei koskaan tuntunut olevan kiire pois ja heille oli luonnollista keskustella meidän kanssa ja pelailla pelejä. Euroopassa nämä samat jutut tuskin toimisivat samalla tavalla. Vierailut eri seurakunnissa varmasti rohkaisevat paikallisia uskovia ja antavat heille intoa työhön. Sunnuntain kirkkovierailut ovatkin iso osa laivan C-day toimintaa. Laiva on myös merkittävä kasvun paikka siellä työskenteleville ihmisille ja uskon, että se vaikuttaa vahvasti jokaiseen, joka viettää siellä pidemmän ajan.

Itselleni lähinpänä sydäntä on practical (eli käytännöllinen) C-day toiminta, mutta niiden toteutus ei aina ollut sillä tasolla, millä olisin itse sen halunnut olevan. Pidin näitä töitä kuitenkin hauskimpana ja ehkä parhaana asiana mitä laiva voi tarjota. Mielestäni erilaiset korjaus-, rakennus-, koulutus- ja tavaranlahjoitusprojektit ovat loistavia tapoja auttaa konkreettisesti ihmisiä. Samalla se antaa hyvän ja luonnollisen tavan tutustua ihmisiin ja kertoa evankeliumia. Laivalla onkin muutamia hyvin toimivia tapoja tehdä tällaista työtä. Esimerkiksi näkötestien tekeminen ja lukulasien jakaminen ja vedensuodattimien lahjoittaminen on toimintaa, mistä on ihmisille konkreettista hyötyä ja tätä laiva tekee hyvin. Mielestäni kuitenkin laivalla olisi potentiaalia paljon muuhunkin. Ja kyllähän laiva paljon muuta tekeekin. Laiva on esimerkiksi auttanut erilaisissa rakennus- ja korjausprojekteissa. Mielestäni näitä kuitenkin voitaisiin tehdä vielä enemmän, mutta mikä tärkeintä, niitä voitaisiin tehdä paremmalla laadulla.

Itse olin korjaamassa orpokodin kattoa. Valitettavasti joku, joka ei ollut ollenkaan perehtynyt asiaan, oli ostanut materiaalit ja valinnut mukaan otettavat työkalut. Sen enempää yksityiskohtiin menemättä, käytettävissä olevien resurssien takia tehtiin kakkaa duunia. Minua rehellisesti sanoen hävetti työn laatu, joka johtui materiaaleista ja välineistä. Minua otti päähän tehdä asioita huonosti, varsinkin kun tiesin, että asiat olisi voitu helposti tehdä paremminkin. Jos meillä olisi ollut mukana muutama asia, mitä laivalta olisi löytynyt, ei tarvitsisi miettiä, että pitääkö erään afrikkalaisen orpokodin katto vettä… Okei, aina kaikki ei mene suunnitelmien mukaan ja laiva tekee paljon myös onnistuneita projekteja. Ryhmäni kanssa jutellessa sain kuitenkin kuulla, että tämä ei ollut ainutkertainen tapahtuma. Välineet saattavat olla väärät, informaatio mitä työstä on saatu ei pidäkkään paikkaansa, aikataulut muuttuvat yhtäkkiä, kunnon materiaaleihin ei ole varaa… Tätä kuulema sattui yhtenään. Se, ettei ketään muuta ryhmästä tuntunut tekemämme huono työ vaivaavan, jäi itseäni vähän harmittamaan, vaikka tavallaan päivä oli muuten ihan kiva. Itse ajattelen, että työmme jälki on myös iso osa sitä, millaisen kuvan annamme uskovista ja ennen kaikkea Jumalasta. Joskus tuntuu, että tekeminen on Herran työssä tärkeämpää, kuin se, että mitä ja miten teemme. Itse olen tästä hyvin eri mieltä. Jos teemme jotain Herralle tai Herran nimissä, pitää se tehdä niin hyvin kuin vain ikinä voimme. Joskus olisi parempi jättää tekemättä, kuin tehdä huonosti. Onneksi kuitenkin orpokodin korjausreissullamme annoimme myös hygieniakoulutusta, jaoimme orpokodin lapsille hygieniatuotteita ja leikimme heidän kanssaan. Heistä näkyi, kuinka he tykkäsivät siitä, että olimme siellä käymässä. Saimme siis paljon hyvääkin aikaan, mutta ei ole yhtään varma, että pitääkö katto sadetta…

2016-08-07-12-28-04

Yllä oleva tapaus oli minulle omalla tavallaan hyvin merkittävä. Merkittäviä kokemuksia oli myös esimerkiksi näkötestien tekeminen ja lukulasien jakaminen. Monet laivalla olevista tuntuivat pitävän näitä ”käytännöllisiä asioita” parhaimpina C-day juttuina. Niitä oli kuitenkin valitettavan vähän suhteessa muihin juttuihin, mitä laiva tekee. Orpokotikokemus näytti minulle kuitenkin myös toisen puolen näistä päivistä. Joskus tarvitsisimme osaavia ammatti-ihmisiä oikeisiin paikkoihin, jotta he voisivat opettaa muita ja varmistaa, että teemme työtä, josta voimme olla ylpeitä. Toiveeni on, että Jumala kutsuu tällaisia ihmisiä työhönsä ja että heidän osaamistaan osattaisiin hyödyntää.

-Joonas

2016-08-21-14-05-38-2

img_3950
Kun ei tullut poravasaraa mukaan, sellaisen voi tehdä normaalista akkuporakoneesta ja vasarasta…

Vierailijana Logos Hopella

Lähtisitkö kanssani pienelle mielikuvistusmatkalle Logos Hopelle? Kuvitellaan olevamme paikallisia ihmisiä afrikkalaisessa kaupungissa. Logos Hope on saapunut pari päivää sitten kaupunkimme satamaan ja me olemme päättäneet lähteä vierailemaan siellä. Meille tehdään turvatarkastukset satama-alueen portilla ja se jälkeen pääsemme satama-alueelle sisään. Löydämme itsemme jonottamasta jonosta, joka voi olla jopa useita satoja metriä pitkä. Toisinaan jono vetää nopeasti ja toisinaan vähän hitaammin. Ei ole harvinaista, että vieraat joutuvat odottamaan Logos Hopelle muutamia tuntejakin.

img_20160807_161931

 

Jonon edetessä saamme vihdoin silmiimme Logos Hopen! Laivan, jossa on 400 hengen miehistö yli 50 eri maasta, näin olemme kuulleet. Onpas jännittävää. Maksamme pienen pääsymaksun ja kiipeämme portaita ylös neloskannelle. Portaat huojuvat välillä ikävästi.

Libreville, Gabon ::  Logos Hope at her berth in Libreville.

 

Neloskannella meitä tervehditään tervetulotiskillä ja meidät ohjataan oikealle. Siellä näemme lippuja ripustettuna kattoon ja oransseja penkkejä.

img_7059

 

Tarkemmin katsottuna huomaamme, että sehän on pelastusvene. Istumme pelastusveneeseen yhdessä monen muun kanssa ja katsomme videon Logos Hopesta ja sen toiminnasta sekä saamme ohjeita turvallisuudesta.

img_7065

 

Tämän jälkeen saamme siirtyä laivan kirjakauppaan. Kaupasta löytyy kirjoja joka lähtöön. On lastenkirjoja ja aikuisten kirjoja, hengellisiä kirjoja ja raamattuja, terveydestä kertovia kirjoja, eläinkirjoja, avioliittokirjoja ja johtamiskirjoja. Hypistelemme vähän kaikkea, kiertelemme rauhassa ja katselemme kiinnostuneina ympärillemme. Kyselemme neuvoa ja suosituksia kirjakaupan työntekijöiltä ja käytämme samalla tilaisuutta hyväksemme kyselläksemme muutenkin Logos Hopesta. Mukaamme tarttuu muutama lastenkirja sukulaislapsillemme, raamattu ja muutama hengellinen kirja.

img_7069

 

Välillä kirjakaupassa saa vähän änkeä itseään, että pääsee haluamalleen hyllylle, sillä kirjakaupassa on usein ahdasta. Meitä se ei onneksi haittaa, olemmehan tottuneet väenpaljouteen täällä Afrikassa.

img_7020

 

Maksamme ostoksemme ja jätämme kirjakaupan taaksemme.

IMG_7082.jpg

 

Kirjakaupan jälkeen saavumme paikkaan, jossa on isoja kuvia seinällä. Kuvat kertovat selvästikin jotain tarinaa ja pian eräs paikallinen laivalla työskentelevä vapaaehtoinen tuleekin luoksemme ja kertoo meille kuvien avulla tuhlaajapojan kertomuksen.

img_7083

 

Tämän jälkeen saavumme osioon, jossa on taas penkkejä ja kuvaruutu. Täällä näytetään välillä Jeesus-videota tai videoita laivasta. Jos saapuu paikalle oikeaan aikaan, voi nähdä myös tanssiesityksiä tai muita juttuja laivalaisten esittämänä.

img_7053

 

Me emme kuitenkaan jää katsomaan mitään videoita, vaan jatkamme matkaa laivan kahvilaan. Ostamme jäätelöt ja juotavaa ja istumme pöytään katselemaan ympärillemme. Huomaamme eräässä nurkassa leluja ja lapsia leikkimässä siellä. Toisella puolella kahvilaa on piano ja siellä muutama laivan henkilökunnasta soittamassa ja laulamassa. Eräässä pöydässä on menossa shakkiturnaus laivalaisen ja paikallisen välillä. Toisessa pöydässä pelataan jengaa ja kolmannessa tehdään lapsille kasvomaalauksia. Monessa pöydässä istuu paikallisten seassa laivalaisia juttelemassa ja tutustumassa. Kohta myös meidänkin pöytäämme istahtaa laivalainen ja saamme alkaa tehdä tuttavuutta.

img_7055

i-cafe

 

Jossain vaiheessa uusi tuttavuutemme kysyy haluaisimmeko nähdä laivaa muutenkin. Tietysti haluaisimme. Saamme kaulaamme vierailijapassin ja pääsemme siirtymään vitoskannelle, jossa eteemme aukeaa aula sinisine mattoineen. Saamme nähdä kuvia käytävän seinillä laivan toiminnasta ja ne herättävät meissä lisää kysymyksiä. Ystävämme vastailee kysymyksiimme mielellään. Näemme seuraavaksi laivan ruokasalin, ohjaamon ja pääsemme myös ulkokannelle katsomaan maisemia. Enpä ole ennen nähnyt tällaisia merimaisemia. Kierroksen loputtua ystävämme saattaa meidät takaisin neloskannelle ja me alamme tehdä lähtöä pois. Ystävämme kutsuu meitä käymään uudelleen ja sanoo, että häntä voi kysyä tervetulotiskiltä, jolloin hän voi tulla moikkaamaan meitä uudestaan. Sanomme, että yritämme tulla uudestaan loppuviikosta.

img_7017

img_20160810_093036

 

Se oli semmoinen mielikuvitusmatka. Kierros Logos Hopella vierailijan silmin. Toivottavasti sait nyt vähän käsitystä siitä, mitä mahdollisuuksia vierailijalla on Logos Hopella. Kuukautemme aikana laivalla, mekin ehdimme olla muutamaan kertaan viettämässä aikaa neloskannella tustumassa ihmisiin. Parhaita muistoja minulle niistä kerroista on esimerkiksi ystävystymiseni Miriamin* kanssa (*nimi muutettu). Juttelimme ensimmäisellä kerralla yli pari tuntia. Miriam kertoi elämästänsä Doualassa, perheestään ja siitä millaista on olla uskovana Doualassa. Sain rukoilla hänen puolestaan ja Miriam tuntui olevan todella otettu ystävystymisestämme. Hän kävi laivan Doualassa ollessa vielä kaksi kertaa moikkaamassa minua ja tuomassa ystäviänsäkin laivaa katsomaan. Viimeisellä kerralla hän toi minulle jäähyväislahjan.

tiedosto_000-43

 

Joonas tutustui laivalla erääseen pastoriin ja hänen poikaansa. Ensimmäisellä käynnillä pastorilta unohtui ottaa kuva Joonaksen kanssa, joten seuraavalla käynnillään hän pyysi tervetulotiskiltä Joonasta paikalle ihan vain kuvaa varten. Yhtenä iltapäivänä viettäessämme aikaa neloskannella Joonas pelasi pari tuntia shakkia ja jengaa paikallisten kanssa. Pääasiassa hän pelasi yhden nuoren pojan kanssa, joka ei osannut englantia ollenkaan. Sehän ei paljoa Joonasta haitannut, koska Joonaskaan ei niin välittänyt englantia puhua, haha. Joku toinen englantia osaava laivalainen olisi varmaan kohta etsinyt jonkun toisen englantia osaavan paikallisen, jonka kanssa olisi voinut luoda vähän syvällisempää suhdetta ja nuori pojankloppi olisi saattanut joutua vähemmälle huomiolle. Mutta nyt hän sai pelata jengaa ja shakkia sielunsa kyllyydestä ja nauttia saamastansa huomiosta. Hänen kannaltaan katsottuna Joonaksen huono englanninkielen taito taisi olla vain hyvä asia.

img_20160828_184325

 

Laivalla järjestetään paljon erilaisia tapahtumia, joihin vierailijat voivat ostaa lippuja. Hinnat ovat todella halpoja, joten kaikilla on mahdollisuus osallistua niihin. Tapahtumiin osallistuvat ihmiset menevät usein tapahtuman jälkeen vielä neloskannella käymään. Tapahtumia järjestetään kaikenlaisilla teemoilla. Meidän aikanamme panin merkille ainakin naisten tapahtumia, meksikoilaisillan, jenkki-illan, erilaisia musiikki-iltoja, nuorten tapahtumia ja koululaisten tapahtumia. Lisäksi laivalla esitetään Narnia-näytelmää joka viikko. Näytelmä on todella hieno ja laadukkaasti toteutettu. Alla olevassa kuvassa on menossa naisten tapahtuma. Minä olin siellä auttamassa tarjoilijana. Tapahtumissa on kaikenlaista hauskaa ohjelmaa ja jokaisen tapahtuman avulla osallistujille kerrotaan myös Jeesuksesta.

dscn3917

 

Paikallisilla on mahdollisuus osallistua Logos Hopen arkeen laivan satamaoloaikana. Seurakuntien kautta organisoidaan paikallisia vapaaehtoisia töihin eri osastoihin laivalle. Vapaaehtoiset tulevat aamulla, pitävät yhteisen hartaushetkensä ja sen jälkeen he ovat töissä yhdessä laivalaisten kanssa. Meidän siivoustiimissämmekin kävi muutamia naisia auttamassa useampana päivänä meitä puhtaiden vaatteiden viikkaamisessa. Tällä tavoin paikalliset pystyivät saamaan paljon paremman käsityksen laivasta ja sen elämästä. Yhdessä töitä tehdessä oli myös paljon aikaa tutustua ja ystävystyä.

14115634_1103931156321934_2361376396720033461_o

 

Laivalla käy vierailijoita useimmiten tuhansia päivässä. Yllä olevista kuvista suurin osa on otettu illalla, jolloin laiva oli jo kiinni vierailijoille. Ne eivät siis kerro koko totuutta, usein neloskansi on valtoimenaan kansoitettu. Logos Hope järjestää paljon myös tapahtumia ja toimintaa vierailemissaan kaupungeissa. Laivalaiset tekevät paljon seurakuntavierailuja ja käyvät orpokodeissa, vankiloissa, kouluissa yms. ja tarjoavat paljon käytännöllistä apua kuten remonttiapua, hygienia-apua, silmälaseja, vedenpuhdistimia yms. Tämän postauksen tarkoitus oli kertoa mahdollisuuksista vierailijalle Logos Hopella, mutta ehkä joku toinen kerta kirjoitamme Logos Hopen muusta työstä enemmän.

-Lydia

Olen onnellinen vaeltaja

Kun olin nuorempi, äitini opiskeli antropologiaa (eli ihmisiä ja kulttuuria) ja hänellä oli usein tapana kertoa meille lapsille lukemistansa asioista, eri kansoista, heidän kulttuureistansa ja tavoistansa. Erään kerran äiti kertoi meille bushman-nimisestä kansasta, joka kovasti arvosti lepoa. Aina jos bushman-ihminen kävi naapurikylässä päivän matkalla, hän lepäsi seuraavat kolme päivää kattoon tuijottaen. Meistä se oli tavattoman hauskaa, tuossa oli työn ja levon suhde oikein mitoitettuna.

Eräs toinen tarina kertoo eräästä viidakkokansasta, joka kulkiessaan paikasta toiseen istahti maahan aina tietyin väliajoin. Sielu ei osannut tehdä matkaa yhtä nopeasti kuin keho, joten sielua piti jäädä odottamaan, jotta se ei jäisi jälkeen.

Viimeiset päivät laivalla olivat täysiä. Teimme töitä melkein viimeiseen päivään asti (sunnuntaina saimme pitää pakkauspäivän) ja laivapäivien käydessä vähiin vietimme entistä intensiivisemmin aikaa ystäviemme kanssa. Perjantai-iltana kävimme Joonaksen kanssa läheisessä supermarketissa ostamassa kaakaojauhetta, mehua ja jäätelöä. Lauantaina töiden jälkeen leivoimme ranskalaisen ystävättäreni kanssa mutakakun ja illalla meillä oli pienimuotoiset Hyrskyjen jäähyväisjuhlat.

Ripustimme ruokasalissa kaksi isoa Suomen lippua pöytämme ympärille ja katselimme Joonaksen kanssa iloisena pöydän ympärillä istuvia ihmisiä. Olimme niin otettuja siitä, että olimme kuukauden aikana saaneet näin monta ihmistä, ketä kutsua ystäväksemme. Ihana houst-pariskuntamme Isaac ja Kayla, Joonaksen työkaveri William, rakas suomalainen Hetamme, Joonaksen pomo ja meidän ystävämme Ville, minun suloiset työtoverini ranskalainen Lea, suomalainen Ansku ja taiwanilainen Roxi ja joukosta puuttui vielä Adele ja hänen pieni poikansa Josua, sekä Nina. Kyllä meitä oli siunattu.

IMG_20160827_195611

(Kuvasta puuttuu Roxi. Pahoittelemme kuvan huonoa laatua!)

Sunnuntaina meillä kului aamu pakatessa. Iltapäivällä menimme katsomaan laivan Hope-teatterin esittämää Narnia-näytelmää. Myös paikallinen ystäväni Priscilla tuli sitä katsomaan. Näytelmän jälkeen kävimme Priscillan kanssa kirjakaupassa ja sen jälkeen kiertelemässä laivalla vierailijoille sallituilla alueilla. Erityisesti ulkokansi ja komentosilta olivat hänelle hienoja elämyksiä. Kierrellessämme juttelimme laivasta ja Jumalasta. Priscilla oli korkeastikoulutettu. Hän saisi pian maisterinpaperit ja sen jälkeen hän halusi lähteä ulkomaille tekemään väitöskirjaa. Hänellä oli ajatus, että hän pitäisi ensin itsestään huolta suorittamalla opintonsa loppuun ja että vasta sitten olisi aika Jumalalle ja Jumalan asioille.

Priscillan lähdettyä vierailuajan päättymisen jälkeen, pelasimme vielä viimeisen erän lautapeli Catania Isaacin ja Kaylan kanssa. Seuraava aamu meni hujauksessa viimehetken asioita tehdessä ja ennen kuin ehdimme kunnolla ymmärtääkään oli aika hyvästellä meitä laivan aulaan saattamaan tulleet ystävät ja lähteä kohti lentokenttää. Siinä ei paljoa ehtinyt hyvästellä ajatuksin laivaa tai saattaa mielessään mitään päätökseen, kun kohta jo istuttiin lentokoneessa ja hups oltiin Suomessa. Suomessa piti jo pian alkaa järjestää syksyn opintoasioita, perjantaina olimme ystävämme häissä, huomenna Joonas lähtee Raumalle, tiistaina minulla alkaa opinnot Helsingissä, keskiviikkona lähden perässä Raumalle, viikonloppuna yritämme saada Rauma-kodin kesän jäljiltä asumiskuntoon ja seuraavana maanantaina minun pitää taas olla Helsingissä luennolla. Kyllä, tekisi minunkin mieli istahtaa hetkeksi maahan ja odottaa, että sielu saisi kehon kiinni. Tosin siihen voisi mennä hieman pitempi hetki.

IMG_6394

Kuukautemme laivalla oli hyvä. Voimme täydestä sydämestämme sanoa, että se oli kaiken vaivan ja työn arvoinen. Saimme kokea ja nähdä niin paljon ja vaikka en ihan osaa kertoa kuinka, niin silti minusta tuntuu, että jotain minussa muuttui. Meille oli erityistä nähdä ihmisiä niin monesta eri kulttuurista elämässä yhdessä, palvellen samaa Jumalaa. Laivan yhteisö heijasteli niin kauniilla tavalla sitä, kuinka Jeesus on tarkoitettu kaikille kansoille, jokaiselle ihmiselle. Rakastuin latinoiden tanssimiseen, afrikkalaisten rumpujen soittoon, etelä-afrikkalaisten aksenttiin, taiwanilaisten suloisuuteen, kamerunilaisten ihmiskeskeisyyteen, perulaisten eksoottisuuteen, saksalaisten suoruuteen ja jenkkien iloisuuteen. Me olimme ihmisiä kaikista kansoista ja me olimme kaikki yhtä perhettä.

Laivakuukautemme ei ollut ainoastaan helppo. Meillä oli paljon myös haastavia hetkiä. Oli vaikeaa yrittää kuukaudessa sopeutua osaksi toisten elämää ja löytää paikkansa yhteisössä niin lyhyessä ajassa. Emme halunneet jäädä vain ulkopuolisiksi katselijoiksi, vaikka olimmekin laivalla vain kuukauden. Kuukauden aikana yritimme kovasti ymmärtää, että mikä tämä laiva oikein on ja mitä elämä täällä on. Mitä ovat tämän yhteisön arvot ja mitä kohti he pyrkivät? Kävimme paljon keskusteluja laivalaisten kanssa ja juttelimme myös muutamien laivan johtajien kanssa. Prosessissamme yrittää ymmärtää laivaa, opimme ymmärtämään myös itseämme ja omia ajatuksiamme. Tuntui kuin omat arvomme ja ajatuksemme olisivat piirtyneet eteemme selkeämmin kuin koskaan aikasemmin.

IMG_6429

Ymmärsimme, että meille ihmiset ja heidän hyvinvointinsa ovat todella tärkeitä. Meillä on suuri halu voida kulkea ihmisten rinnalla ja auttaa heitä eteenpäin heidän elämänsä vaelluksella. Haluamme olla kiinnostuneita ympärillämme olevista ihmisistä, tietää mitä heille oikeasti kuuluu, mitä he pohdiskelevat, mikä on vaikeaa ja mikä mukavaa. Auttaa heitä setvimään ajatustensa vyyhtiä ja auttaa heitä ylittämään muurejaan tekemällä asioita yhdessä heidän kanssaan.

Koemme, että jokainen meistä tarvitsee rinnallakulkijaa tällä vaelluksella, jonka nimi on elämä. Osa meistä luottaa Jumalaan tällä vaelluksella ja osa ei vielä luota. Osa meistä tietää vaelluksemme päämäärän olevan taivas ja osa ei vielä tiedä. Niin tai näin, luottaminen Jumalaan ei aina käy helposti siltäkään, joka jo on tehnyt päätöksensä luottaa, joten me kaikki tarvitsemme rinnallakulkijoita tällä elämämme vaelluksella. Ja se on se, mistä me unelmoimme. Olla onnellisia vaeltajia, koska me tiedämme matkamme päämäärän ja olla matkamme varrella rinnallakulkijoita yhdessä meidän kanssamme vaeltaville.

-Lydia

IMG_6424

 

 

 

Todellista Afrikkaa

Sunnuntaiaamuna heräsimme ajoissa ollaksemme valmiita aulassa odottamaan kyytiämme kirkkoon kello 7.40. Joonas puki yllensä prässihousut ja kauluspaidan, minä valitsin kaapista pitkän hameen. Koska emme kuitenkaan sulaudu massaan ihonväriltämme, voimme yrittää kunnioittaa maan tapoja muissa asioissa. 7.40 aulassa on paljon väkeä, kukin odottamassa kyytiä tiiminsä kanssa. Ulkona sataa aivan kaatamalla, Kamerunin sadekausi on päättänyt näyttää meille kaiken voimansa. Ja kyytimme on tietysti myöhässä. Eihän sateella täällä nyt mitään tapahdu. Vitsailemme tiimimme kesken, että kuski olisi voinut soittaa laivalle juuri ennen kuin lähtee ja laiva olisi voinut puhelun jälkeen herättää meidät. Näin olisimme saaneet venytettyä yöuniamme jopa kaksi tuntia. Odotellessamme väsymys meinaa saada minusta voiton ja melkein toivon, että kyytimme ei tule ollenkaan. Onneksi tuli. Olisimme menettäneet aikamoisen päivän.

Kahden tunnin odottelun jälkeen päätämme kävellä itse satama-alueen portille odottamaan kyytiämme. Vierailijoilla voi olla välillä vaikeuksia portilla päästä satama-alueen sisälle, joten säästyisimme sitten edes niiltä vaikeuksilta. Meidän käy hyvin. Kymmenen minuutin hengailun jälkeen sininen auto kaartaa portille ja pääsemme vihdoin matkaan. Tiimimme koostuu neljästä henkilöstä: minusta, Joonaksesta, hongkongilaisesta Vickystä ja sveitsiläisestä Billistä. Istutamme Billin kuskin viereen käyttämään kaiken ranskansa ja vähän ylikin. Kuskimme ei nimittäin puhu englantia ja onhan sitä hyvä nyt vähän viritellä keskustelua. Katselen mielenkiinnolla ikkunasta ulos. Ympärillämme on melkoinen liikenne, tie on huonokuntoinen ja ihmispaljous sykähdyttävä. Ylitämme pitkän sillan ja kohta käännymme alkeellisemman näköiselle alueelle. Ohitamme basaarialueen ja käännymme jälleen. Edessämme oleva tie on tulvillaan vettä. Ulkona sataa edelleen kaatamalla vettä.

Kuskimme ajaa tietä eteenpäin, mitä muutakaan voisi, mutta ei mene kuin pieni hetki ja auto jää jumiin mutaan, keskelle vettä. Hetken sitä ihmetellään että jaa, mitäs sitten. Kuski yrittää käynnistää autoa ja saada sitä eteenpäin heijaamalla autoa. Turhaan. Vicky kirkaisee vieressäni. Vesi on tullut jo autoon sisälle! Hänen kenkänsä ovat kastuneet jalkatilaan tulleesta vedestä. Myös Joonas joutuu nostelemaan jalkojaan turvaan. Kuskimme alkaa käydä jo vähän epätoivoiseksi, mutta sitten saamme kokea Afrikan ihanan puolen. Lähitaloista ilmestyy kuin tyhjästä reilu kymmenen miestä. He kävelevät empimättä veteen ja työntävät automme kovasti ponnistellen taas kuivalle tielle. Hetken neuvottelujen jälkeen matkamme jatkuu jalan. Kirkkoon ei ole enää pitkä matka. Samaiset miehet taikovat meille jokaiselle isot sateenvarjot ja niinpä me lähdemme taiteilemaan hiekkasäkkejä ja kiviä pitkin, koittaen säilyttää jalkamme edes jotakuinkin kuivina.

2
Vesi nousi auton sisään

Kirkkomme osoittautuu pieneksi aukeaksi, johon on isketty puukehikko ja niiden päälle peltikatto. Aukean ympärillä on pieniä rakennuksia, jotka ovat kirkon käytössä. Saamme tietää, että Doualan eräs toinen seurakunta on vähän aikaa sitten aloittanut pitämään täällä rukouskokouksia, sillä alueella ei ole vielä seurakuntaa. Edessämme oleva katos on tulevan kirkkorakennuksen ensimmäinen versio. Me saamme kunnian olla mukana kirkon ensimmäisessä sunnuntain jumalanpalveluksessa. Ihan heti kokousta ei kuitenkaan voi aloittaa, sillä ensin pitää odottaa, että sade vähän laantuu ja ihmiset tulevat kirkkoon.

Kun jumalanpalvelus vihdoin päätetään aloittaa, saamme pian huomata sen olevan ihanan afrikkalainen, mutta havaitsemme sen sopivan eurooppalaiselle myös pituudeltaan. Puheenvuorot ovat lyhyitä ja ytimekkäitä. Rytmikkäät lauluhetket ja rukoukset ovat myös kohtuullisen pituisia. Myös minä käytän puheenvuoron. Kerron tarinan siitä, kuinka olemme tulleet laivalle ja kuinka olen oppinut, että Jumala haluaa meidän olevan uskollisia pienissä asioissa, jotta Hän voi myöhemmin luottaa meihin isoissa asioissa. Tiimiläisemme Bill jakaa raamatusta Jeesuksen käskyistä rakastaa Jumalaa ja rakastaa lähimmäistään. Puheemme tulkataan ranskaksi, samoin kuin kaikkien muidenkin sanomiset. Tämä seurakunta on kaksikielinen. Ihmisten laulaessa niin kuin vain afrikkalaiset osaavat, ilman lämmön ja kosteudun syleillessä meitä ja sateen ropistessa peltikattoon, hymyilen ja mietin, että tämä on varmaan nyt palanen todellista Afrikkaa.

3
Jumalanpalveluksen jälkeen seurakunta tarjoaa meille lounaan. Se on oikein hyvää, parempaa kuin mitä laivalla saa. Lounaan jälkeen järjestämme viereiseen huoneeseen puitteet kuntoon näkötestejä varten. Pyydämme paikallisia avustajiamme jakamaan ihmisille tekemämme vuoronumerot ja tämän jälkeen avustajamme kutsuvat ihmiset järjestyksessä sisälle. Kaikki sujuu todella hyvin ja järjestyksessä. Olemme siitä todella tyytyväisiä.

Aloitan työskentelyn toisella näöntestaamispisteellämme. Muutaman ensimmäisen asiakkaan kohdalla olen vähän hermostunut, varsinkin kun ensimmäisenä tulevat kaikki alueen tärkeimmät miehet ja seurakunnan vanhimmisto. Pian kuitenkin löydän vuorosanani. En ole lääkäri, mutta pystyn testaamaan näkösi. Sinulla voi olla kahdenlaista ongelmaa. Joko et näe lähelle tai et näe kauas. Jos ongelmasi on lähelle näkeminen, voimme antaa sinulle silmälasit. Jos ongelmasi on, että et näe kauas, siihen minulla ei ole silmälaseja. Ota tästä tämä lappu käteen. Sitten minä laitan sinulle tämän testausvälineen silmillesi. Sitten käännän sen toisinpäin ja kerrot minulle kummalla näit paremmin. Näöntestauksen jälkeen lähetän ihmiset lappu kädessä Joonaksen luokse, joka tarkistaa lapun, ottaa esiin oikeat silmälasit ja kokeilee vielä asiakkaan kanssa ovatko ne parhaat mahdolliset.

Monet vanhoista ihmisistä ovat vilpittömästi iloisia nähdessään kirjaimet isompana ja huomatessaan, että lukeminen helpottuu. Monet nuoremmat ihmiset tulevat, koska heistä on niin kiva kokea jotain aivan uutta ja ihmeellistä. Heille joudumme sanomaan, että teillä on todennäköisesti niin hyvä näkö, että ette tarvitse laseja, mutta voimme kuitenkin testata näkönne. Yksikään ei hermostunut, vaikka jäivätkin ilman. Erityisesti heidän kanssaan rukoilimme ja kiitimme Jumalaa hyvästä näöstä. Näin hekin saivat kokea saavansa jotakin. 75 ihmisen ja useamman tunnin jälkeen suljemme klinikkamme. Vielä olisi ihmisiä ollut tulossa, mutta koska heillä ei ollut vuoronumeroa päätämme, että tähän vedetään raja. Muuten emme ikinä onnistuisi lopettamaan. Vuoronumerojen loppuminen on tarpeeksi pätevä syy sanoa, että nyt on klinikan aika sulkeutua. Pakkaamme siis kimpsumme ja kampsumme, otamme vielä viimeiset kuvat uusien ystäviemme kanssa ja lähdemme takaisin pujottelemaan kohti kuivempaa tietä, jossa auto jo odottaa meitä. Meillä oli hyvä päivä.

1
Silmälasien jakamista

 

-Lydia

1-vuotishääpäivä ja muita kuulumisia

Maanantaina 15.8. oli meidän hääpäivä! Hyvää 1-vuotishääpäivää meille! Maanantait ovat täällä meidän vapaapäiviä, mikä oli hääpäivän kannalta oikein mukavaa. Mitään erityisempää emme oikein voineet suunnitella, sillä olimme saapuneet Kameruniin vasta torstaina, emmekä olleet vielä ehtineet tutustua kaupunkiin kuin yhden ravintolareissun verran (Joonaksen pomo vei koko huoltotiimin syömään ja vaimot ja tyttöystävät oli kutsuttu mukaan). Totesimme myös, että koska emme tunne maan kulttuuria ollenkaan, ja koska täällä monet puhuvat vain ranskaa (vaikka moni osaa myös englantia, toisin kuin Gabonissa), olisi parempi lähteä tutustumaan kaupunkiin yhdessä muiden kanssa. Ei siis romanttista kahdenkeskistä hääpäivää.

hääpäivä
Yksivuotishääpäivänä

Emme jääneet puoleksi sekunniksikaan murehtimaan perinteisen hääpäivän uupumista, vaan olimme iloisia erilaisesta ja erityisestä päivästä. Ei sitä nyt joka hääpäivä saa olla Afrikassa Logos Hopella! Sovimme houst-pariskuntamme Isaacin ja Keylan kanssa, että lähdemme yhdessä matkaan laivalta kaupunkiin. Olisimme toivoneet pääsevämme kokemaan Kamerunin luontoa, mutta laivalta saamamme viisumimme rajoittuvat valitettavasti vain Doualan kaupunkiin. Afrikkalaiseen tyyliin meillä oli vielä aamullakin vähän epäselvää, että mitähän tänään tehdään ja seurueemme kokoonpanokin eli vähän omaa elämäänsä. Milloin joku oli tulossa mukaamme ja milloin ei, ja moni oli sanonut epämääräisesti olevansa mahdollisesti kiinnostunut liittymään seuraamme.

Aamukymmenen jälkeen pääsimme lähtemään kahdeksan hengen seurueella liikenteeseen. Satama-alueen lähempi portti oli valitettavasti vielä kiinni, joten jouduimme kiertämään kauimmaiselle portille. 20 minuuttia kävelyä Kamerunin helteessä. Satama-alueen ulkopuolelta saimme napattua taksin, johon me kaikki kahdeksan iloisesti ahtauduimme. Ahdasta oli ja olimme suunnaton nähtävyys paikallisille. He oikein nauraen laskivat, että montako ulkomaalaista sieltä taksista oikein tuli ulos.

Ensimmäinen kohteemme oli eräs Doualan basaareista. Minä en ihan kauheasti nauttinut miesmyyjien myyntiyrityksistä ja tinkimiskulttuurista. Joonas sen sijaan hetken ympärilleen katselemisen jälkeen innostui ja olisi jäänyt tinkimään varmaan useammastakin asiasta, jos minä olisin ollut innostuneempi. Tarttui matkaamme kuitenkin muutama esine.

Basaarin jälkeen yritimme löytää saksalaisen merimiesmission paikan. Siellä oli kuulemamme mukaan uima-allas ja ravintola ja ilmainen sisäänpääsy ja uiminen merimiehille (meidäthän siis lasketaan tällä hetkellä merimiehiksi kun seilaamme Logos Hopella, hehe). Etsintöihin menikin sitten aikaa, kun kukaan paikallinen ei oikein osannut neuvoa meille missä kyseinen paikka oli. Kävelimme paljon turhaan ja lopulta palasimme laivalle kysymään neuvoa. Mutta pääsimme kuin pääsimmekin iltapäiväksi uimaan ja syömään länsimaista afrikkalaiseen tyyliin kokattua ruokaa. Meillä oli oikein mukavaa.

Palattuamme laivalle luulin jo päivän huippukohtien olleen ohi ja valmistauduin viettämään rauhallista ja rentoa iltaa, mutta hakiessamme iltateetä ruokasalista törmäsimme suomalaiseen Hetaan. Istuimme hänen kanssaan juttelemaan ja kohta seuraamme liittyi myös suomalainen Ville (Joonaksen pomo). Jossain välissä keskusteluja Joonas sanoi Villelle, että sinun pitäisi joskus nähdä meidän hytti, se on oikeasti aika kiva. Ville sanoi, että no hän voi tulla vaikka heti. Niinpä lähdimme ”jatkoille” meidän hyttiimme. Oli niin mukavaa saada vieraita hyttiimme! Olimme uimisen jälkeen käyneet kaupassa ostamassa kaikenlaisia herkkuja ja niinpä meillä oli kaikkea mukavaa tarjota vieraillemme. Heta ja Ville kruunasivat päivämme, meillä oli oikein mukavaa, nauroimme paljon ja juttelimme syntyjä syviäkin. Meillä oli erinomainen ja mieleenpainuva hääpäivä.

Maanantain jälkeen tämä viikko on ollut vähän haastava. Jostain syystä mielialani ovat olleet aika alamaissa ja olen nähnyt kamalan outoja unia ja olen kokenut oloni väsyneeksi ja saamattomaksi. Osaksi tämä johtuu varmaan vieraasta ympäristöstä ja siitä, että yrittää päästä täällä elämästä kiinni (kunnes kohta jo lähtee pois), mutta eilen rupesin myös lukemaan malarialääkkeeni sivuvaikutuksia. Tänään kävin lääkärin juttusilla ja hän päätti vaihtaa lääkkeeni toiseen. Toivotaan, että se auttaisi ja mielialani kohenisi.

bulb

Päivät täällä kuluvat vauhdilla, vaikka samaan aikaan tuntuu, että onhan sitä jo hetki tässä oltukin. Työrytmeihimme olemme jo kohtuullisesti tottuneet. Olen vähitellen oppinut työtehtäväni paremmin ja koen olevani enemmän hyödyksi kuin haitaksi siivoustiimissä. Työpäivän jälkeen on edelleen vähän haastavaa miettiä että mitähän sitä tekisi. Monesti olen aivan uupunut, en varsinaisesti työteosta, vaan jotenkin henkisesti, ja mieleni tekisi vain jäädä nukkumaan hyttiimme. Välillä sen teenkin, mutta jos sen tekee liian usein, tulee sellainen olo, että haaskaa aikaansa ja hyttihöperöityy. Kuulemani mukaan on aika tavallista, että osa ihmisistä hengailee iltaisin ja työpäivien jälkeen kohtalaisen paljon hyteissään lukien ja leffoja katsellen. Ymmärrän, että joskus tekee mieli tehdä niin. Mutta jos se on jokailtaista, niin se herättää miettimään, että miksi ihmiset valitsevat yksinolon yhteyden sijaan? Onko yhteys niin vaikea saavuttaa täällä? Ovatko ihmiset vain yksinviihtyviä? Vai ovatko he niin väsyneitä työpäivästä, että eivät enää jaksa muuta? Tämä taas laittaa miettimään, että kuka täällä vastaa ihmisten hyvinvoinnista? Eri työosastojen johtajat ovat usein aika nuoria ja koulutettu vastaamaan vain työhön liittyvistä asioista. Se on tavallaan ihan ymmärrettävää, mutta kenen tehtäviin täällä kuuluu huolehtia ihmisten hyvinvoinnista? En oikein tiedä.

Ymmärrän, että Logos Hope ei ole mikään opetuslapseuskoulu, jossa keskityttäisiin vain ja ainoastaan laivalaisten hengelliseen kasvuun. Täällä tavoittava työ eli laivan ulkopuolisten ihmisten kohtaaminen ja rohkaiseminen on keskeinen osa yhteisöä ja niin kuuluukin olla. Mutta jotenkin silti en pysty sysäämään syrjään ajatusta, että jokaisella olisi hyvä olla joku, joka tietää mitä sinulle kuuluu, joku, kehen voisit tukeutua, kun sinulla on hätä tai muuten vain vähän huono päivä.

Rukoilisitko puolestamme, kun yritämme hahmottaa elämää täällä laivalla ja kun yritämme ymmärtää tekemiämme havaintoja.

-Lydia

Ensimmäinen viikko takana

Reilu viikko on takana. Keskiviikkona jätimme Gabonin taakse ja lähdimme kohti Kamerunia. Reissumme ainoaksi jäävä merimatka oli noin vuorokauden mittainen.

Merellä ollessamme työskentelimme aivan normaalisti. Olin puuseppien työhuoneessa työskentelemässä yhdessä muiden puuseppien kanssa, kun tuli kuulutus, että valaita hyppii laivan edessä. En usko, että edes palohälytyksen sattuessa työhuone tyhjenisi nopeammin. Juoksimme hirveällä kiireellä kannelle katselemaan valaita. Näin myös tällä merireissulla elämäni ensimmäistä kertaa lentokaloja. Muuten merellä olo ei juurikaan tuntunut erilaiselta. Keli oli hyvä, joten laivakaan ei juuri keinunut. Eikä tämän laivan keinumista voi edes verrata ohjusveneen keinumiseen, mistä minulla on kokemusta. Lydialle tuli vähän heikko olo merellä, mutta ei sekään hänen töitään haitannut. Kameruniin saapuessa tulin napanneeksi laivan lippuvarastosta suomenlipun. Kuten varmaan kuvasta näette, sen on ommellut joku, jolla ei ole ollut mitään käsitystä lipun mittasuhteista. Mistäköhän laiva on kaikki lippunsa tilannut…

Nyt on viikko tehty täällä töitä. Teen töitä puusepän nimikkeellä. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että teen kaikenlaisia pieniä korjaushommia laivalla. Laivalle tullessani en tiennyt, että huoltotiimin johtaja on suomalainen. Matkusta Suomesta Gaboniin ja huomaa, että pomosi on suomalainen… En olisi arvannut.  Työtahti ei täällä ole kovin kova. Olen työn lomassa ehtinyt vähän opetella mukavan jenkkihitsarin opastuksella tig-hitsaamaan alumiinia ja rosteria. Seitsemältä meillä alkaa aamupala ja 7.45 on aamuhartaus. Sen jälkeen on vielä eri työosastojen oma hartaushetki ja sitten yhdeksän aikaan aloitamme työt. Meillä on tunnin ruokatauko ja työt lopetamme viideltä. Lydian päivärytmi on hiukan erilainen kuin minulla, koska siivoustiimi aloittaa työt jo kuudelta. Sunnuntaisin minulla on C-day ja maanantai on vapaapäivä.

ranta

Aluksi yritimme tänne laivalle tullessamme olla miettimättä tulevaisuutta. Kuitenkin sitä huomaa joka päivä miettivänsä, että olemmeko tulossa tänne laivalle vielä uudestaan. On ollut mielenkiintoista seurata laivan toimintaa ja yrittää ymmärtää miten tämä laiva toimii. Se on myös asia, mitä ihmiset monesti meiltä kyselevät, kun kuulevat, että olemme täällä nyt vain lyhyellä visiitillä. Tällä hetkellä en osaa vastata tähän kysymykseen. Tiedän vain, että paljon se pyörii mielessä. Itselleni tuottaa välillä englanti vaikeuksia. Ymmärrän kyllä yleensä ainakin lähes kaiken, mutta puhuminen on vaikeaa. Keskustelu työasioista ja kommunikointi työpäivän aikana onnistuu kyllä ihan hyvin, mutta pidemmät keskustelut esimerkiksi ruokapöydässä ovat minulle vaikeita. Välillä onkin hauska istahtaa juttelemaan laivalta löytyvien suomalaisten kanssa ja kuulla heidän kokemuksiaan ja ajatuksia laivasta suomeksi.

– Joonas